Pakkolait – historiallisen sanelumallin uusi tuleminen

Teksi Terjo Linnanen, Kuva Raimo Haverinen

Elämme mielenkiintoisia aikoja, toverit. SSS-hallitus on valinnut kokonaan uudenlaisen tien lähteä kahlitsemaan ammattiyhdistysliikkeen toimintakykyä esittäessään harhaanjohtavasti kilpailukykypaketiksi nimettyjä pakkolakeja työväestön nieltäväksi. Tämä tie on lähtökohtaisesti väärä, ja tuo eteemme haasteen, jota vastaan on käytävä päättäväisesti ja tinkimättömästi.

Nykyajan käytäntö työmarkkinoilla perustuu niin sanottuun sopimusyhteiskuntaan, jossa keskeisessä roolissa ovat työntekijöiden ja työnantajien järjestöt. Käytännön taustat ulottuvat kauas, mutta merkittävä periaatteellinen alkupiste tälle Suomessa löytyy talvisodan vuodesta 1940. Tuolloin Suomen Työnantajain Keskusliitto, nykyisen EK:n edeltäjä, myöntyi sota-ajan kansallisen yhtenäisyyden nimissä, ja osin Suomen ulkopuolisten valtioiden diplomaattisen paineen seurauksena, tunnustamaan SAK:n ja sen jäsenliitot neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Syntynyt sopimus ja julkilausuma tunnetaan Tammikuun kihlauksen nimellä. En onnekseni vielä elänyt noina vaikeina varhaisina vuosina, mutta sen ajan ja sitä seuranneiden aikojen työmarkkinajohtajien ja poliittisten päättäjien viisaista päätöksistä minäkin nykyään nautin, muun muassa Teknologiateollisuuden TES:n muodossa. Sopimusyhteiskunnan hedelmistä hyötyy jokainen palkansaaja, ja niistä ovat hyötyneet myös työnantajat. Työlainsäädäntö puolestaan on sopimusyhteiskunnassa ollut olemassa luodakseen minimivaatimuksia, niin sanottuja vähimmäistyöehtoja. Työlainsäädäntö on siten suojellut työntekijän etuja, ei koskaan kaventanut niitä. Pakkolakien sudenkuoppa onkin siinä, että ne pyörittävät ajan pyörää taaksepäin ohi Tammikuun kihlauksen ja aina 30-luvulle saakka aikoihin, jolloin ay-tasoisen sopimisen sijaan työnteon ehtoja työpaikoilla määrittivät yksinomaan lait, hyvässä ja pahassa, sekä työnantajan mielivalta.

Hallitus on nyt tehnyt esitykset sunnuntai- ja ylityökorvausten leikkauksista, loppiaisen ja helatorstain muuttamisesta palkattomiksi vapaapäiviksi, vuosiloman enimmäispituuden säätämisestä ja sairausloman korvausten leikkauksista. Toteutuessaan nuo ovat jo itsessään kuin porvarin päiväunelmaa, tulonsiirto työntekijöiltä suoraan työnantajien kukkaroon eikä suinkaan valtiolle, vaikka sen etua tässä väitetään ajettavan. Toki puheen tasolla hallituspuolueet ja elinkeinoelämä pitävät näitäkin heikennyksiä välttämättöminä: Väitetään suunnilleen Suomen kaikkien yritysten kaatuvan ihan juuri, tai ainakin muuttavan Viroon jollei edellä mainituin leikkauksin pelasteta tilannetta. Matemaattisesti lahjakkaaksi jo aiemmin toimillaan todistautunut valtionvarainministeri Alexander Stubb puolestaan on vetänyt taikurinhatustaan väitteen 52 000 uudesta työpaikasta, jotka vain odottavat syntymäänsä pakkolakien astuessa voimaan. Valtionvelankin sanotaan olevan kriittisen suuri, vaikka se ei EU:n tasolla vertaillen sitä todellisuudessa olekaan. Uskokoon edellä mainittuja väitteitä kuka haluaa. On selvää, että ikivanha työn ja pääoman välinen ristiriita, ja etenkin funktionaalisen tulonjaon eli tuotannossa syntyneen arvonlisän jakautuminen näiden kahden välillä vaikuttaa siihen, millaisiin vaatteisiin verhottuina asiat halutaan kansalle esitellä.

Oli ylipäätään kuka hyvänsä juuri näistä kyseisistä lakihankkeista mitä mieltä hyvänsä, ne rikkovat kiistatta työlainsäädännön ja sopimusyhteiskunnan vuosikymmeniä kestäneitä perusperiaatteita vastaan. Ne ovat avoin ideologinen hyökkäys, jonka päämääränä on viedä ay-liikkeeltä pois sen omalta jäsenistöltään saama mandaatti ja toimivalta. Jos sen annetaan näiden lakien kohdalla tapahtua, jos annamme SSS-hallituksen sanella työehdot niiltä osin kuin se nyt yrittää, ei ole mitään takuita siitä millaisia ovat seuraavan hallituksen ”kilpailukyvyn nimissä” kirjoittamat seuraavat lait. Vuosiloma kolmeen viikkoon? Pyhälisät kokonaan pois? Joulu ja juhannus työpäiviksi? Kuulostaa melko kaukaiselta, myönnän sen, mutta jos lakeja laatien halutaan asioista määrätä on kaikki tuo aivan yhtä mahdollista kuin nyt pakkolakeihin kirjatut sanelut. Niihin kun on sanottavaa yksipuolisesti vain lainlaatijalla, viime kädessä valtaa pitävällä hallituksella.

Pakkolait ovat porvarihallituksen luomus, joka täytyy tappaa jo kehtoonsa. Ay-liike on ratkaisevassa roolissa sen suhteen, että niin käy. Viime vuosikymmeninä on harvoin ollut yhtä tärkeää hetkeä seistä lujana kuin nyt, ja vaatia pakkolainsäädännöstä luopumista. Jos tässä annetaan periksi, koko ay-liikkeen uskottavuus ja merkitys yhteiskunnallisena toimijana on jossain määrin vaakalaudalla. Tähän ei pidä alistua, ja uskon vakaasti ettemme myöskään alistu. Sopimusyhteiskunta perustuu osapuolten neuvottelulle, ei sanelulle. Neuvotteluun kilpailukykyasioista, kuten kaikesta muustakin, tulee olla valmius, ja ay-liike osoitti jo halunsa tulla vastaan muun muassa SAK:n suunnalta esitetyllä historiallisella tarjouksella palkkojen nollakorotuksista tulevissa työehtosopimusneuvotteluissa. Jos tämäkään ei riitä, on kyse entistä selvemmin porvariston ideologisesta yrityksestä murentaa sopimusyhteiskunnan perustaa. Tällaisten kokeilujen estämiseksi nyt ja vastaisuudessa ei mikään keino ole ylimitoitettu, lakkoase mukaan luettuna.

Mennyt vuosi osoitti pakkolakeineen kaikkineen meille ainakin sen, ettei mikään jo itsestäänselväksi koettu tosiaankaan ole itsestäänselvää. Meiltä ammattiliittojen jäseniltä tämä aika vaatii ensinnäkin yhtenäisyyttä ja tuen osoittamista heille, jotka olemme meitä edustamaan demokraattisesti valinneet.  Lisäksi aika vaatii valmiutta kamppailla niiden oikeiksi ja oikeutetuiksi kokemiemme asioiden puolesta, jotka meitä edeltäneet sukupolvet ovat työllään saavuttaneet. Työväestöllä ei loppujen lopuksi vieläkään ole paljon muuta menetettävää kuin kahleensa. Tämä viisaan saksalaisen yhteiskuntatieteilijä Karl Marxin kynästä jo toistasataa vuotta sitten lähtenyt tosiasia on edelleen vuonna 2016 hämmästyttävän ajankohtainen. Se kannattaa pitää mielessä kun pääministeri kertoo meille pöydän takaa harkituin sanoin oman näkemyksensä välttämättömyyksistä ja vallitsevasta tilanteesta yhteiskunnassa.