Paikallinen sopiminen työpaikoilla on herättänyt keskustelua. Julkinen keskustelu näyttää kuitenkin toiselta kuin todellisuus. Työnantaja vaatii laajennuksia paikalliseen sopimiseen, vaikka nykyisiäkään mahdollisuuksia ei käytetä kuin pieneltä osin. Siksi onkin vaikea nähdä nämä pyrkimykset muuna kuin haluna hajottaa järjestäytymiseen perustuva sopimuskulttuuri ja heikentää työntekijän neuvotteluasemaa.
Keväällä työmarkkinajärjestöt sopivat hyvin nopeasti keskenään neuvottelemalla helpotuksista työnantajille, jotta koronakriisisn vaikutukset yrityksiin ja työpaikkoihin voitiin minimoida. Voidaankin kysyä, olisiko tällainen yhteistyö ollut mahdollista, jos meillä ei olisi valmiita liittorakenteita jotka ovat tällaisen laajan sopimisen edellytys? Jos jokaisella työpaikalla olisi käyty nämä neuvottelut erikseen, niitä taidettaisiin käydä vieläkin. Kuinka moni työpaikka olisi lopetettu turhaan, jos muutamassa päivässä ei olisi päästy yhteiseen näkemykseen?
Lainsäädäntömme lähtee heikoimman suojaamisen periaatteesta ja paikallisen sopimisen vapauttaminen on ristiriidassa tämän lähtökohdan kanssa. Kun vastakkain on työnantaja työnjohto-oikeuksineen ja toisaalta toimeentulossaan työpaikasta riippuvainen, yksittäinen työntekijä, ei neuvotteluasetelma ole tasapuolinen. Siksi on tärkeää, että neuvotteluja käyvät tahot, jotka ymmärtävät mitä ovat tekemässä. On myös tärkeää, että jos sopimukseen ei päästä, on olemassa työnantaja- ja työntekijäliitot, jotka voivat ratkoa tilanteita. Jos tätä taustatukea ei olisi, työrauhan turvaaminen riitatilanteissa voisi osoittautua hankalaksi.
Kun nyt isot konsernit yksi toisensa jälkeen ovat ottaneet suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen vakaudesta itselleen hyödyn, ja kriisitilanteissa eivät osoita minkäänlaista yhteiskuntavastuuta vaan lopettavat tehtaitaan siellä missä se on halpaa, eli Suomessa, voidaan kysyä, oliko siitä paikallisesta sopimisesta tai joustavuudesta ollut mitään hyötyä? Nyt lopetuslistalla olevissa teollisuusyrityksissä on ollut laajat mahdollisuudet paikalliseen sopimiseen ja on niitä käytettykin. Apua siitä ei näytä lopulta olleen.
Mahdollisuudet paikalliseen sopimiseen työpaikoilla ovat jo nyt paljon laajempia kuin niiden käyttö ja soveltaminen yrityksissä. Olemassa olevan työehtosopimusjärjestelmän sisällä toimivilla on alakohtainen asiantuntemus ja voidaan ottaa myös toimialojen erityispiirteet huomioon. Työntekijällä tulee kuitenkin olla työsopimusta tehdessään takuu siitä, että hänellä on tietty minimiturva, jos asiat eivät sujukaan yhteisymmärryksessä. Tämän takaa työlainsäädäntö ja työehtosopimus. Erityisen tärkeää epävarmoina aikoina on, että paikallinen sopiminen toimii ja sitä tekevät osapuolet, jotka tuntevat asiansa. Näin voidaan käydä neuvottelut tosiasioiden pohjalta ja oikeasti auttaa säilyttämään työpaikat.
Paikallinen sopiminen ei voi olla pelkkä kriisiaikojen pelastusväline, vaan on sitouduttava siihen myös hyvinä aikoina. Jos vain työntekijän on aina tarkoitus joustaa, se ei ole yhteistä sopimista. Jos huonoina aikoina työntekijät joustavat, hyvinä aikoina tulee heidän saada osansa yrityksen tuotoista. Niin kauan kun käytännössä halutaan vain paikallisesti alittaa yhteiset sopimukset, ei asetelma ole tasavertainen. Sopiminen ja neuvottelu on kaksisuuntainen tie. Niin kauan, kun työnantajapuoli ei osoita aitoa halua sopia asioista myös hyvinä aikoina, eikä käytä nykyisiäkään laajoja mahdollisuuksia sopimiseen paikallisesti, ei laajennuksia tarvita. Sen sijaan tarvitaan järjestäytymisen tuomaa suojaa ja turvaa, joka on vain mahdollista vain ammattiliitojen kautta, nykyjärjestelmää jatkuvasti heikomman turvaksi kehittäen.
Hanna Rokkanen
Koneistaja
Teollisuusliiton hallituksen jäsen.
